Seuraa tähteäsi

Elämässä varmaa on vain muutos. Niinhän sitä on veisattu jo kauan, ettei täällä ole mitään pysyvää. Tuppaa vain unohtumaan arkisten "pakko tehdä" - asioiden kanssa painiessa, aina vaan uudestaan huonomuistiselta.
Niin kuin sekin, mikä on tärkeää, mikä vähemmän, mikä ei ensinkään.

Mistä tulee onni elämään, ja tarvitseeko olla onnellinen vai olla vaan, olemassa?
Onko sama kenen vierestä herää, kenen viereen käy nukkumaan - onko se sama nukkuja aamulla kuin illalla?
Entä jos minä olenkin muuttunut yön aikaan, kuu on paistanut silmäluomien läpi ja valaissut unteni polut, ja valoa kajastaa vielä herättyä, mutta ihan väärästä suunnasta, mistä itse olisin halunnut. Mihin suuntaan silloin pitää kulkea?

Tuijotanko paperitähteä suljettujen verhojen takana sisällä, vaikka voisin mennä ulos ja nähdä koko yötaivaan?

Montako kertaa elämä tarjoaa uusia polkuja ja toisenlaisia elämiä?
Montako kertaa saa valita - ja entä jos valitseekin väärin, seuraa sammuvaa tähteä ja päätyykin entistä pimeämpään paikkaan? Saako senkin jälkeen vielä valita?
Ja entä silloin, kun polku on valittu puolestani, ja sitä on taakkoineen kuljettava vaikka haluaisi muuta? Mikä tähti silloin loistaa ja valaisee?

Taitaa olla paras mennä kävelemään pakkassäähän.

Karibialle?

Tänään eräs mukava ihminen kertoi juuri olleensa lomalla Karibialla.
Milloinkahan olisin matkustanut oikeasti jonnekin?
Kummallista, miten toiset päätyvät matkoillaan maailmaan ääriin, ja minä haaveilen matkoista Kouvolaan, Lahteen, Turkuun...ja haaveiksi nuo näyttävät jäävän.

Kesällä pääsin sentään Heinävedelle. Olisin halunnut käydä Valamossa, mutta seuralaiseni ei varsinaisesti ollut innostunut. Minä en sitten kehdannut vängätä, vaan ajattelin, että joku toinen kerta. Olin luvannut tarjota ruuan matkailupäivän aikana. Ensimmäisessä paikassa, jonne olimme ajatelleet mennä, olikin yksityistilaisuus, häät, iltaan asti. Ajeltiin toiseen, ei niin mukavaan mutta kehuttuun paikkaa. Siellä oli keittiö poikkeuksellisesti sinä päivänä suljettu aiemmin. Alkoi olla päivä niin pitkällä, että mistään ei olisi saatu kunnon ruokaa. Kunnes sitten aloin muistella, että kyllähän siellä Valamossa ruokaa tarjotaan aika myöhään. Seuralaiseni oli jo niin äkäinen ja nälissään, että hänelle oli aivan sama, minne mentäisiin.

Niin minä pääsin sittenkin käymään Valamossa - ja saimme herkullista ruokaa molemmat, eikä ollut kiirettä heti syötyä kenelläkään minnekään...

Arkea välillä

Sunnuntain vietto on tällä viikolla haaveissa vain, toisten juhla on toisten työ.

Koetan kalastella pieniä suvantopaikkoja 

menemisen, tulemisen ja tekemisen lomaan.

Joinakin päivinä kotiin palatessa naurattaa - työssä teen kaunista ihmisten tärkeisiin hetkiin - ja oma koti on kaikkea muuta kuin kaunis. Jos minua haastateltaisiin (vaikka paikalliseen ilmaisjakelulehteen), kertoisin, että inspiraatiotani työhöni kerään kotonani mörönpesässä... jonne kaivaudun vain yöksi nukkumaan. Puollustelen kotilaiskuuttani tietenkin sillä, että remontin edellä nyt mitään suursiivoussisustusta kannata ryhtyä tekemään. Kynttilöitä vaan palamaan ja piparia huuleen glögin kera. Takajalalla voi suurimpia hyökkäileviä villakoiria tyrkkiä nurkkia kohti piparinmurujen kera.

Ennen ensilumen satamista perjantaisin ajattelin, että tänä viikonloppuna pitää käydä vielä uudelleen puolukassa. Lauantaina ei sitten jaksanut, ja sunnuntai meni pyykätessä ja muuten vain karkasi käsistä - ja ajattelin huokaillen, että ensi viikonloppuna sitten. Kunnes satoi suloinen lumi, joka keräsi puolukat puolestani.

Kaikkea haluamaansa ei aina ehdi tekemään. Vaikea läksy.