Sunnuntaita

Piukat paikat

Suutarin lapset ja kengät.

Puutarhurin kasvit ja ruukut.

Kolibrikukan ruukku oli viime keväänä käynyt vähän ahtaaksi. 

Raa'an ruukunleikkausoperaation jälkeen: juuri niin, aikamoiset mötkäleet. 

Varmaan kasvi olisi kohta lähtenyt kävellen etsimään suurempaa ruukkua.

Tässä pitäisi olla nyt kuva kasvista uudessa ruukussaan, mutta enhän minä sellaista muistanut enää ottaa. 

Kukkaissarvikissa

Tämä on eräs vaihtoehto ensi joulun korttikuvaksi. 

Harvinainen ja rauhoitettu OrkideasarvinenPorokissa.

Metsässä

Kaikki on paikallaan, maat, puut, kasvit, kannot, kivet, kakat. Ötökät ja hönniäiset tietävät puuhansa, samoin eläimet. Ne tekevät, mitä niiden kuuluu tehdä, eivätkää ne käy välillä neuvomassa muita, miten homma pitäisi niiden mielestä hoitaa.
Metsään on päästävä säänöllisesti, sammalmättäillä kävellessä sielu lepää.
Ehkä minun siis pitäisi ymmärtää erästä lähisukulaistani, joka kävi mieluummin tapaamassa vanhoja sienimaastojaan kuin ihmisiä niiden lähiseudulla. Sieniretkelle kertyi kilometrejä vain 300, ellei enemmänkin - ja ihmisten tapaamiseen se on ollut viimeiset seitsemän vuotta liian pitkä matka. Mielenkiintoisia ovat ajatusten tiet. Tai liekö mitään edes ajateltu. Yritän olla kuin pikkueläin, joka ei nyt alkaisi neuvoa toista. Aika vaikeaa. Melkein niin kuin tietäisin, miten olisi voinut toimia...

Eräänä elokuisena viikonloppuna kuljeskelin sieniä etsimässä. Kuvat ei tee oikeutta sammaleiselle ja salaperäiselle tunnelmalle.

 

Haaparouskuja löytyi tuulettuvien naavapartojen lisäksi.

Tatteja oli vain muutamia, nyt niitä kuulema vasta kunnolla nouseekin.