Arkisia tökkimisiä

Auto ei suostunut yhteistyöhön, jätti meidät eilen taipaleelle...tultiin pirssillä kotiin ruokakassien kanssa. Kyllä köyhien kelpaa. No, ei meille julkiset välineet liikennöi - ja kävelymatkaa olisi ollut vähän liikaa kaatosadekuurojen lomassa, läpsykkäissä ja lipsukkaissa. Vaikka olen kerran kävellyt, kun pyörän kumi puhkesi. Talutin pyörän kumisaappaissa lompsien ja matkalla ruoka-ostokset tehden. Aikaa meni, aika lailla. Ehti tuumata ajatuksen jos toisenkin.

En valita, harmittaa vaan. Ihminen kun on sellainen, olisi kiva kun kaikki aina sujuisi tuosta vaan. Täytyy katsoa keljuja tilanteita vähän kauempaa : useimmat arkiset vastoinkäymiset naurattaa, kun aikaa kuluu. Tilin saldokin naurattaa varmaan pitkän aikaa auton korjauksen jäljiltä.

Mutta sateen pullistamaa retiisiä ja salaattia saa jo omalta maalta, ja lapsi on taas kalassa(vapaaehtoisesti)...joten kyllä tämä taas tästä.

 

Vaikka kukaan ei kuollut, teemaan sopinee harjoitushautavihko, retiisitkin tuli syötyä ennen kuvaamista. Mikä lopulta on elämässä tärkeää?
Jos minulta kysytään, arvostan erityisesti päiviä, jolloin ei koske päähän. Tai koskee vaan vähän, tai vasta illalla. Tai että koskee, mutta kerrankin lääkkeet tepsii nopeasti. No, tietysti tärkeää ovat kaikki läheiset ihmiset ja sen sellaiset, mutta kyllähän kaikki sen tietää muutenkin, kai.