Aika on aika kummallinen asia.
Kesällä oli aikaa olla pihalla, ja kyllähän olinkin, koko rahalla, vaikka sitä juuri ei ollutkaan, siis rahaa ja senpä tähden kuokin mullassa, kun sitä ei tarvinnut erikseen hankkia. Mitä nyt pari kertaa puutahamyymälästä ja kerran rautakaupasta peräkontti täyteen, sillä ruukkuihin en halunnut rikkaruohoja. En niitä erityisemmin halunnut kasvimaallekaan, mutta ne vain nousivat ja minä laskeuduin, polvilleni, kitkemään ketkuliselän kanssa. Välillä kai makasin mahallaankin, harmi vain ettei kukaan nähnyt. Tai ehkä joku Tokion-koneesta kurkisti juuri meidän pihan kohdalla ikkunasta,ja näki punapäisen hahmoni. Kitkemishuivina oli nimittäin punainen ohdake-kuvioinen kirpparisilkkihuivi, vältyin auringonpistokselta ja paarmojen puremilta, eikä kirppujakaan tullut.
Olen ottanut kasveista paljon kuvia, se oli silkkaa huvia, mutta ne eivät tunnu siirtyvän...parhaillaankin junnaavat jossain matkalla laitteesta toiseen, ja minulla on kohta nukkumaanmenoaika. Ajastahan minä aloinkin, palataan kevyen aasinsillan kautta siis sujuvasti siihen.
Aika yhdistettynä rahaan tekee siitä,niin - sen juuri.
Työn.
Aloitin uudessa työssä elokuun alussa. Työssä kohtaan päivittäin ihmisiä, jotka ihmettelevät, miten aika loppui - elämänaika, yhteinen aika, aina väärään aikaan, usein yllättäen. Ja samalla alkoi uusi aika niille, joiden elämäntaival jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kävijöiden pensaan alle kylvämät kommentit käytetään ravitsevana lannoitteena.